isämme kremlin muurissa

Isämme Kremlin muurissa (1995)

Esityksen tekstin viitteenomaisena lähtökohtana oli erään Suomen vaikutusvaltaisimman naispoliitikon, kommunisti Hertta Kuusinen elämä; tyttären ja Neuvostoliitossa vaikuttaneen, Kremlin muuriin haudatun poliitikkoisän, ideologian ja seksuaalisuuden rakenteeltaan autoritaarinen suhde. Tekstin aikakuvassa, kolmessa toistensa läpi kuultavassa maisemassa, käsiteltiin historian käyttöä: vallankäyttöä jolla rakennetaan sekä yksilön/Hertan että kansallinen/Suomen luonne siten, että ”aiempi ja myöhempi eivät ole enää peräkkäistä ajankulua vaan vallan kahdet kasvot, vallan tie suurempaan valtaan”. (käsikirjoituksen sitaatti Gilles Deleuzelta).

Esityksessä etsittiin uuden poliittisuuden mahdollisuutta. Esitys oli yritys toistaa toisin, yritys siirtyä pois edustamisesta haluamiseen, massan pysähtyneisyydestä laumojen liikkeeseen. Aistimuksiin ja liikeimpulsseihin keskittynyt ruumislähtöinen näyttelijän työ oli keskeinen kenttä, jossa esityksen kysymyksiä tutkittiin. Esitys perustui ajatukselle, että aikamme mahtavin muuri on kovettunut lihaamme, ja vaarallisin poliittinen liike on ruumiin liike. ”Laumojen liikkeet autiomaassa ovat liikeimpulsseja ruumiissa. Niiden seuraamisessa on eräs uuden poliittisuuden mahdollisuus.” (esityksen käsiohjelma, ks. tarkemmin koko teksti alla)

Nykymittareilla nykyteatterin genreen kuuluva esitys nähtiin aikansa vastaanotossa hankalana ja kiinnostavana, jopa postmodernina, mutta teoksen suhdetta todellisuuteen arvioitiin Helsingin Sanomien politiikkasivuille.

Ensi-ilta

Helsingissä Kulttuuritalon Alppi-salissa 30.4.1995.
(Näytelmästä on sovitettu samanniminen kuunnelma Radioteatterille. Kuunnelma lähetettiin YLE1-kanavalla 6.10.1994).

Työryhmä

• Teksti:
  Tuija Kokkonen
• Suunnittelu:
  Tuija Kokkonen
  Juha-Pekka Hotinen
• Ohjaus:
  Tuija Kokkonen
• Esiintyjät:
  Leea Klemola
  Kaija Pakarinen
  Marja Silde
  Rauno Ahonen
  Risto Kaskilahti
• Valosuunnittelu:
  Sirje Ruohtula
• Äänisuunnittelu:
  Jari Kauppinen
  Mikko Ahonen (YLE)
• Puvut:
  Tiina Aromaa
• Graafinen suunnittelu:
  Mika Aalto-Setälä
• Valokuvat
  Heli Rekula
• Sivujen kuvat: pysäytyskuvia videosta, kuvaus
  Teemu Mäki
• Tuottaja
  Irmeli Kokko
• Tuotanto
  Suomen Nykyteatterin Museo

Esitystä tukivat

• Taiteenkeskustoimikunta/näyttämötaidetoimikunta
• Helsingin kaupungin kulttuurilautakunta
• Teatterikorkeakoulu
• YLE/Radioteatteri

Käsiohjelmateksti v.1995

"Tuija Kokkonen: MUURISTA JA LIIKKEESTÄ

Hertta

Nuorena ihailin Hertta Kuusista, koska hän oli nainen, loistava puhuja ja täynnä tulta. Kun myöhemmin tartuin hänen elämänkertaansa, tunsin oloni kummallisella tavalla ahtaaksi. Hertta oli isänsä piirittämä ja samalla Hertta rakentui isänsä ympärille. Kaikki olennainen hänen elämässään tuli isältä: aate, työ, puolisot, toverit.

Vielä keski-ikäisenäkin Hertta kirjoitti säännöllisesti isälleen kysyäkseen neuvoa, lausuakseen ääneen saman täyttymättömän toiveen: olisitpa sinä täällä tietä näyttämässä. Isän auktoriteetti kesti — ideologian muodossa se otti tilansa ja liikutti Herttaa halki elämän. Hertan ja maailman välissä oli mies.

Auktoriteetit

Maailman voi kohdata suoraan, tai jonkun välityksellä. Tämä Joku tietää paremmin kuin minä, ja häntä minun on miellytettävä, hänelle elettävä. Saksalainen psykoanalyytikko Wilhelm Reich väitti, että länsimaiden vallitseva luonnetyyppi on autoritaarinen luonteenrakenne. Suomessakin elää ääneen lausuttunakin vahvojen johtajien kaipuu — maan isinä, ohjaajina, opettajina. Mutta autoritaarinen luonteenrakenne elää meissä ennen kaikkea tiedostamattomana, ruumiiseen panssaroituna. Ajan kuluessa vastauksetta jääneet kurotuksemme kohti toista ihmistä panssaroituvat ruumiiseemme, jäykistävät hiljaa lihaksemme ja muuttuvat ”luonteeksi”.

Asento on asenne. Jäykkään, liikkumattomaan kohtaan on vaikea saada tuntumaa. Epävarmuus itsessämme saa meidät uskomaan, että joku muu tietää paremmin puolestamme — tai vakuuttamaan muita, että tiedämme paremmin heidän puolestaan.

Autoritaarisuudella ja edustuksellisuudella on siis ruumiillinen pohja. Tarkemmin sanoen: ne ovat ruumiillisia toimintatapoja. Jäykistyneimmät ruumiit kantavat totalitaarisimpia ideologioita — kansallissosialismin ja sosialistisen realismin ihmiskuvaukset eivät juuri poikkea toisistaan.

Katse

Me synnymme keskelle muita ihmisiä ja muotoudumme heidän katseissaan. Vaikeudet syntyvät siitä, jos emme enää näe itseämme kuin ulkopuolisen katseen kautta. Liikumme, elehdimme, asetumme asentoihin, teemme valintoja — toimintaa johtavat jonkun muun asettamat arvot, ei oma halu ja kaipuu.

Teatteri toistaa voimistettuna tätä kulttuurista tilannetta. Näyttelijän ruumis on väline — koulittu välittämään mahdollisimman jäännöksettä, ”läpi näkyen” mitä tahansa ajatuksia ja arvoja. Näyttelijä katsoo ruumistaan, ohjaaja näyttelijää, teksti (tai muu) ohjaajaa, jne. Siirtyminen pois auktoriteetin katseen alta edellyttää katseen suunnan osittaista vaihtamista: kykyä nähdä ja liikkua sisältä (ruumiista) ulos.

Ilmaisu

Kyky ”nähdä sisältä” tarkoittaa oman ruumiin aistimusten ja liikeimpulssien tunnistamista. Ilmaisu [tässä] on niiden ”ulos antamista”, ei ensisijaisesti ulkopuolelta tulevien vaatimusten (rooli, ohjaaja, yleiset kulttuuriset normit kuten naiskuvan vaatimukset) täyttämistä.

Tämänkaltaisella imaisulla teatterissa on monia seurauksia. Kun esimerkiksi tekstin merkitykset haetaan ruumiista — vaikka polvien liikkeestä — eikä psyykestä — ajatuksista, mielikuvista, psykologiasta — poistuu tilanteiden, henkilöiden ja merkitysten kuvittamisen mahdollisuus. Oidipaalisen psykologian ikuinen toisto ja uusintaminen lakkaa. Ei-mimeettinen liike toimii sinällään, assosiaatioita herättäen, eikä kuviteltua todellisuutta jäljitellen.

Tämä avaa uusia mahdollisuuksia esimerkiksi naiskuvan muutoksille. Teatteri kaipaa kontrolloimattomasti liikkuvaa, hengittävää ja tilaa ottavaa naista — ja miestä.

Ruumis

Ruumis on esityksen tapahtumapaikka. Arvojen ja merkitysten kantajana se on väistämättä myös taistelukenttä. Tämän hetken suurin taistelu käydään oikeuksista ja mahdollisuuksista muodostaa erilaisia identiteettejä. Sitä ennen on selvitettävä, mitä arvoja ja asenteita jäykistyneet lihaksemme kantavat mukanaan.

Ruumis on myös nautinnon lähde. Auktoriteettien kaipuu ja seksuaalisuuden torjuminen kulkevat käsi kädessä. Wilhelm Reich väitti, että autoritaarinen luonne perustuu nautinnon kieltämiseen. Ruumiinsa impulsseja uskova ja niitä seuraava ihminen murtaa hierarkioita. Miten ohjailla ruumista, joka on löytänyt nautinnon?

Viimeinen muuri

Vanha politiikka on murtumassa — Berliinin muuri on sortunut, Kremlin muurin merkitys on muuttunut. Uusi politiikka voi alkaa, kun murtuu viimeinen muuri: oman ruumiimme panssari. Tämän ajan poliittiseksi liikkeeksi ei riitä massojen liike, ”kansan kapina”; (poliittista) liikettä on etsittävä omasta ruumiista.

Lauma

Esityksen Hertta sanoo: ”Kaipaan pois massasta laumani luo.” Pysähtyneen massan edessä seisoo aina johtaja, joka edustaa massaa, tietää muita paremmin. Liikkuva lauma muodostuu muutamasta yksilöstä, joita ei liitä yhteen edustaminen, vaan haluaminen. Laumojen liikkeet autiomaassa ovat liikeimpulsseja ruumiissa. Niiden seuraamisessa on eräs uuden poliittisuuden mahdollisuus.

Esitys viidessä näyttelijässä

Lähestyimme ideologiaa ja autoritaarisuutta omien ruumiidemme kautta. Emme rakentaneet luonteita tai kaaria, vaan kuuntelimme ”ruumiimme musiikkia”, ilmaisimme sen aistimuksia ja impulsseja. Keskityimme esityksen äänensävyyn: suhteeseen omaan ja toisten ruumiiseen. Äänensävyä ei voi käskeä: esitys on se, mitä jokapäiväisissä harjoituksissa tapahtuu, miten konkreettisesti suhtaudumme itseemme ja toisiimme.

Osa harjoitteistamme pohjasi reichilaisen kehoterapian oivalluksiin ja sovellutuksiin. Harjoituksiimme kuului mm. jokapäiväinen liikemeditaatio [sufi].

Kymmenen viikkoa on lyhyt aika ihmisen elämässä. Mutta kun liikkuu, niin liikuttuu.

Isämme Kremlin muurissa tapahtuu kolmessa toistensa läpi kuultavassa maisemassa.

• Osa 1: Ideologian kuolema
  Tapahtuu veden valtaamalla hautausmaalla Tammisaaressa, missä punavankeja siunataan joukkohautaan ja Yleisradion studiossa. (…) Studiossa nainen pitää pitkää puhetta viimeisessä Pienoisparlamentissa.
• Osa 2: Rakastajien sarja
  Dementikon hajoava muisti toimii aikakoneena siirtäen naista ajasta ja paikasta toiseen. (…) Nainen muistaa historiansa toisin, kuin se elämäkertoihin on kirjoitettu.
• Osa 3: Desantin rakkaus
  Tapahtuu autiomaassa, kaupungissa missä aika on villiintynyt. Minä on lauma. Minä kaipaan. Kaipuu täyttyy: desantti saapuu. Hän tulee idästä kuten ennenkin, mutta laumana hänkin; Idioottia muistuttaen, hetkessä rakastaen. Laumojen rakkaustarina on paikallaan tehty matka.”

Tekstisitaatti

”Esittävä taide elää siitä, että se esittää ihmisiä toisten katsottavaksi. Pahaa oloa ei hymy piilota. Pakotettu alastomuus on ääriesimerkki. Katsoja elää aina näyttelijän olotilat itsessään, kehot reagoivat toisiinsa automaattisesti, tiedostimme sen tai emme. Kulttuuri on ympäröinyt meidät pahoinpidellyillä ja -voivilla kehoilla. Teatteri toistaa niitä — useimmiten huomaamattaan — monilla tasoilla tekstien valinnoista, näyttelijäihanteista ja harjoittelumenetelmistä esityksiin. (…)

Jokainen saa tehdä itsellään mitä haluaa, ja tehdä sellaista teatteria kuin haluaa. Mutta tekeekö?

Uskon, että vaarallisin poliittinen liike on ruumiin liike.
Että aikamme mahtavin muuri ei ollut Berliinin tai Kremlin, vaan omaan lihaamme kovettunut muuri, joka erottaa heng(ityks)en lihasta, joka erottaa meidät aistimuksistamme, impulsseistamme, tunteistamme ja nautinnostamme — muuri joka erottaa meidät itsestämme ja siksi myös toisesta.
Että (enää) toimiva politiikka alkaa tämän muurin pehmentämisestä.
Että politiikka on muutostoimintaa ja ruumis merkittävin poliittinen alue, joten merkittävintä poliittista toimintaa ovat muutokset tuolla alueella — muutokset ruumiin käytössä rakkaudessa ja työssä.
Ja että siten on mahdollista löytää uusi sosiaalisesti vastuuntuntoinen eettisyys, joka ei perustu lakiin vaan haluun, ja joka löytyy helpoimmin ei massassa seisten vaan liikkuen, ennakoimattomasti, vaikuttuen, nauttien.”
(Kokkonen, 1996.)

Tekstejä esityksestä

• Marja-Liisa Lappalainen: ”Hertta Kuusinen kulki isänsä tietä. Tuija Kokkosen näytelmä Kulttuuritalolle.” Iltasanomat 27.4.1995.
• Hannu Harju: ”Ideologin tytär muistelee. Isämme Kremlin muurissa yrittää estää ihmistä kuolemasta aatteiden myötä.” HS 3.5.1995.
• Soila Lehtonen: ”Hertta ja Otto-Wille modernin museossa.” Aamulehti 3.5.1995.
• Lauri Meri: ”Herttaa postmodernisti.” Ylioppilaslehti 9/1995.
• Mikael Pietikäinen: ”Kuusisia ei löydetty Kremlin muurista. Suku ja ystävät eivät tunnistaneet Otto Willeä ja Herttaa Kuusis-näytelmästä.” HS 19.5.1995 (A-osa).
• Mikael Pietikäinen: ” ’Isä rakasti Suomea.’ ” HS 19.5.1995 (A-osa).
• Hannu Harju: ”Nye stemmer – re-evaluering af historien i Finland.” Teatret nr.75, 1995.
• Leena-Maija Rossi: “Seeing Red. Ideology, Politics and the Finnish art in the 1990s.” Magazin Sztuki No. 8, 4/95. 207-225. 226-235.
• Kokkonen: ”En (enää) tiedä identiteetti. Ruumis poliittisena alueena: 12 kohtaa vallasta, vaikuttumisesta, liikkeestä ja nautinnosta.” Teoksessa Moniääninen 60-luku. Toim. Hanna-Leena Helavuori. Helsinki: Teatterimuseo 1996. 104-113.
• ”Ruumis esityksenä eli esityksen äänensävyä kuuntelemassa.” Teatteri-lehti 3/1995.